Olin maanantaina tallilla työskennellään ja sain kuulla
kaverin pikkusiskolta, että Pauli lähtee eläkkeelle. Olin että okei se jää varmaan sitten tänne. Hyppäsin Nooralla, tunnista voitte lukea täältä.
Kun sitten tunnin jälkeen kävelin loppukäynnit, mainitsin asiasta valmentajalleni ja hän myönsi asian. Kysyin sitten jäisikö poni tallille. Ei jäisi. Ponille oltiin etsimässä eläkekotia, missä se voisi olla kevyellä käytöllä ja toimia terapiaponina.
En voinut kuvitella tallia ilman pusuponia. Pelkkä ajatus, että menettäisin Paulin, sattui niin että henki ei meinannut kulkea.
Kotiin lähtö oli todella vaikea, vaikka tiesin että poika olisi tallilla vielä ja saisin tietää heti kun sille löytyisi koti.
Torstaina pyysin ponia tunnille. Kävimme tarkistamassa ponin puhtauden irtojuoksutuksessa ja se oli puhdas. Itse tunnista en muista mitään.
Loppuviikosta sain tietää, että ponille oli löydetty uusi koti. Tieto oli musertava. Poika tultaisiin hakemaan ensi viikon keskiviikkona illalla. Seuraavan viikon maanantaina pyysin ponia tunnille. Meidän viimeinen tunti...
Tästäkään tunnista en muista mitään muuta paitsi että mun kaveri kävi ponin selässä kävelemässä alkukäynnit ja herätteli sen mulle valmiiksi. Poni oli hyvinkin vauhdikas. Lopputunnista muistan ainakin sen, että sain tehdä mitä tahansa halusinkin, joten muistaakseni tulin alas taluttamaan...
Keskiviikkona kun tulin tallille, suuntasin heti pojan tarhalle, enkä voinut olla itkemättä. Kun tulin takaisin sisälle, sain ohjeeksi irrottaa pojan jalustinhihnat, pestä ponin suitset ja satulan ja hakea poni sisälle puoli kolmeksi.
Varusteita pestessäni tunsin itseni yllättävän rauhalliseksi, mutta vain silloin kun tein jotain, sillä jos pysähdyin hetkeksikään, itku alkoi eikä siitä meinannut tulla loppua.
Kun tulin valmiiksi, kello ei ollut vielä puoli kolme, joten irrotin pojan nimilapun sen satulatelineestä ja vein harjaämpärin toimistoon.
Sitten soitin Adalle, että missä hän on, pelkkä ajatus että joutuisin kokemaan tämän yksin, oli saada aikaan minulle paniikkikohtauksen. Tytöt olivat tulossa. Kävin hakemassa pojan sisään vähän ennen puolta. Hain satulan ja harjaämpärin sen boksin eteen. Kun olin menossa hakemaan Paulin suitsia, tytöt tuli mua vastaan käytävällä. Olin siihen asti saanut pidettyä muuria yllä, mutta siinä hetkessä kun tytöt halas mua, se mureni ja mä itkin kuin pieni lapsi. Itken tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessa.
No tytöt halasivat mua ja hetken päästä sain itseni taas kasaan. Sitten aloimme harjaamaan Paulia ja selvittämään sen harjaa ja häntää viimeisiä yhteiskuvia varten. Ei siitäkään selvitty kuivin silmin.
Jossain vaiheessa, tallin omistajan pojat alkoivat metelöidä tallin pihassa, jolloin Pauli tietysti valpastui ja mua alkoi hermostuttaa, mutta poika ei ottanut ainakaan askelta, mihinkään suuntaan. No hyvin se meni, sitten vaihdoimme ratsastajaa ja kuvaajaa. Sen jälkeen otin vielä ryhmäkuvan meistä neljästä.
Sitten veimme pojan talliin, jossa sen uusi omistaja jo odotti. Sitten aloin laittamaan Annia omalle iltatunnille, jolle alkoi olla jo kiire. No sain tamman ajoissa valmiiksi, ja lähdin kahden muun kanssa maneesille, S tulee meitä vastaan ja sanoo, että enkö halua olla mukana, kun poni lastataan
Tottakai haluaisin, lykkäysin Annin ohjat kaverin käteen ja lähdin S:än mukaan rekallePonin uudet omistajat tulivat meitä vastaan.
Olisin halunnut koittaa lastata Paulin itse, mutta omistaja teki sen kuitenkin, sillä poika ei ollut pitkään aikaan missään, joten ei voinut tietää, miten se asiaan suhtautuisi. No poni meni ykkösellä sisään tietysti....
Kävin silittämässä poikaa sisällä viimeisen kerran, ja tulin pois, katsoin kun portit sulkeutuvat ja ramppi nostettiin, sitten kävelin maneesiin ja nousin Annin satulaan ja ratsastin....
Huhhuh, en ole pitkään aikaan kirjoittanut näin vaikeaa postausta. Tätä oli todella haastava tehdä, ikävän ja tämän synnyttämien muistikuvien vuoksi.
Kuten olette huomanneet, blogi on ollut jo pitkään hiljaisena. Syy siihen on se, että olen menettänyt kirjoitusintoni eräästä tietystä syystä ja se on Paulin eläkkeelle siirtyminen. Tiedän monen ajattelevan että miksi sä yhden ponin takia lopetat bloggaamisen, mutta Pauli oli yksi niistä monista syistä miksi aloin ylipäätään kirjoittaa/pitää blogia, ja vaikka pystyn käymään katsomassa poikaa silloin tällöin, ei se ole sama asia. Ehkä joskus taas löydän intoa jatkaa kirjoittamista. Mutta siihen asti blogissani tulee olemaan hiljaista.
Joten tämä tulee olemaan tällä erää viimeinen postaus siksi aikaa, kunnes löydän inspiraation jatkaa. Anteeksi ja kiitos teille kaikille ihanille lukijoilleni, kun olette jaksaneet olla blogini matkassa, vaikka postauksia on aina vaan tullut harvemmin. Toivottavasti hirveän moni ei lähtisi tämän epämääräisen kirjoitustauon aikana pois.
Tässä teille vielä muutama kuva Paulista ja mustan ja meidän viimeinen video.
Niin kuin tuossa videon alussa lukee, en sano hyvästi, vaan näkemiin.
